maanantai 11. kesäkuuta 2018

Kun VHS teki paluun

Tarina alkaa reilun viikon takaa sunnuntaista. Olin tyttöjen illan jälkeen aavistuksen heikossa hapessa, ja olin jo pitkään halunnut katsoa Leijonakuninkaan. Kaluttuani kaikki suoratoistopalvelut läpi, muistin, että äidillä on varastossa kyseinen leffa VHS:nä sekä videonauhuri! En kuitenkaan tuolloin jaksanut lähteä kaivelemaan varastoa, joten päädyimme vuokraamaan leffan Filmtownista. 10 vuoden tauon jälkeen Leijonakuningas teki edelleen vaikutuksen, mutta tuntui niin kovin erilaiselta, koska Blu-Rayssa on huomattava laatuero videokasetteihin.

Vain muutama päivä myöhemmin mä tulin tulokseen, että leffa on PAKKO katsoa uudelleen, sillä alkuperäisellä laadulla! Niinpä hain kaverin meille katsomaan leffaa, ja samalla reissulla haettiin anoppilasta läjä kasetteja, ja mun äidiltä vielä lisää kasetteja sekä videonauhuri. Kyseinen laite on hommattu, kun olin (muistaakseni) 3-vuotias, mutta välissä se on ollut varastossa pitkiäkin aikoja. Alla olevassa kuvassa on noin puolet meidän VHS-kokoelmasta, sekä tuo 21-vuotias nauhuri. Siinä on hetkeksi katsottavaa!



Ennen elokuvaa testasimme laitteen toimivuuden, ja täytyy myöntää, että varsinkin kelauksen alussa olin melkein satavarma, että nauhuri vähintään räjähtää tai lentää maata kiertävälle radalle. Kaveri säpsähti myös, ja juoksi huoneesta ulos. En muistanut, että VHS-nauhuri pitää noin kovaa ääntä. Kaikesta sähläyksestä huolimatta saimme Leijonakuninkaan toimimaan! Laatu oli tosin melkoista suttua, varsinkin näin HD-aikakaudella. Selailin internetin ihmemaailmaa, ja tajusin, ettei kukaan ole todennäköisesti koskaan avannut tuota meidän VHS-nauhuria. Koska meillä sattui olemaan kaikki tarvittavat asiat elektroniikan puhdistusaineesta ruuvimeisseliin, päätin tarttua toimeen. Puhdistuksen jälkeen videokuva näytti aavistuksen kirkkaamalta, eikä kuva pätkinyt samalla tavalla kuin aiemmin. Samalla sain vastauksen kysymykseen, jota olen miettinyt lapsesta asti: miltä VHS-nauhurin sisällä näyttää?


Lempparielokuvani on siis edelleen Leijonakuningas, ja myös sen jatko-osa on hyvä, mutta jokseenkin raaka. Verrattuna nykyajan lastenleffoihin, kuinka monessa lastenleffassa lauletaan veren vuodattamisesta ja tappamisesta? Samoja elementtejä oli kyllä myös ensimmäisessä osassa. Rakastan myös molempien elokuvien musiikkia, ja onnekseni ne molemmat löytyy Spotifysta! Koska Leijonakuningas oli mun suosikki jo lapsena, ja katselin sitä joskus varmaan useasti päivässä, niin nauha oli hurjan kulunut, ja päädyin ostamaan kirpparilta toisen 25 sentillä. Kerrankin halpa harrastus! Kirpparille jäi vielä kuusi kopiota, eli jos tämäkin kuluu, tiedän mistä hakea uuden! Tieni vie sinne todennäköisesti jo tällä viikolla, koska toisen lapsuuden suosikkini, Pocahontasin, nauha oli myöskin totaalisen kulunut. Huomasimme eilen H:n kanssa, kun aioimme katsoa sen, ja kieltämättä harmitti, onhan viime katselukerrasta jo varmaan 15 vuotta. Katsoimme sen sijaan Kaikenkarvaisen Charlien.


Muistatte varmaan, kun ylipainopostauksessa kerroin, kuinka poistan usein epäonnistuneet kuvat? Tällä kertaa päätin tehdä toisin, oli nimittäin erityisen hyvä fiilis, koska jaksoin meikata pitkästä aikaa! Tätä postausta oli myös erityisen hauska kuvata, ja hihittelin H:n ottamille kuville minusta. Parhaimmat ovat alapuolella kollaasissa! Myös Charlieta kiinnosti, että mitä me työhuoneessa oikein touhutaan.


 
Löytyykö teiltä vielä VHS-kasetteja tai -nauhureita? Mitkä olivat teidän lapsuuden suosikkielokuvia?

keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Kotini on linnani, osa 7: Parveke läävästä toiseksi olohuoneeksi minibudjetilla

Aluksi haluan kertoa, miten tämän postauksen alkuperäinen suunnitelma meni: kirjoitin ihanan soljuvan tekstin, kuinka me sisustetaan meidän parveke nätiksi nollabudjetilla ja kierrätysperiaatteella. Kierrätys onnistui, nollabudjetti ei. Siemailin eilen kylmää lonkeroa valmiilla parvekkeella, ja näpsin parit kuvat blogiin. Aurinko paistoi, ja linnut lauloi. Ihanaa, eikö?

Oikeastihan juoksin äsken jo kolmatta kertaa ottamaan kuvia, koska ne edelliset ei vaan onnistunut. Parveke on hankala kuvattava, ja näköjään parvekkeen välilasit oli unohtunut pestä. Ikkunalautakin oli pyyhkimättä. Äh! Kaikenlisäksi kun katsoin kuvia, mistä tilanteesta lähdettiin, kauhistuin, että voiko tällaisen jäätävän kaatopaikan kuvia julkaista. Kyllä voi. Myöskin se alkuperäinen, etukäteen kirjoitettu teksti katosi bittiavaruuteen. Rehellisyys kunniaan!

Mutta itse asiaan; parvekkeen laitossa meni parisen viikkoa. H on pessyt parvekelaseja, kaikki kämpän ikkunat ja parvekkeen lattian, kun mä olen ollut töissä. Alunperin suunnittelin istuttavani parvekkeelle koivun pesusaaviin, mutta loppujenlopuksi me käytiin Kodin Terrassa, ja mukaan tarttui timanttituija, muovinen iso ruukku sekä multaa. Parempi näin.

Myöskin kotiloiden jo käytöstä poistunut "ensiterra" sai uutta käyttöä, kun istutin sinne lehtisalaattia! Ilmeisesti en uskonut omiin kasvatustaitoihini, kun vetäisin koko pussin tuohon ensimmäiseen riviin. Toisessa rivissä oli tomaatin siemeniä, mutta eivät ne sieltä koskaan nousseet... Yritin olevinani harventaa tuota ensimmäistä riviä, ja tässä näätte lopputuloksen. Mutta kasvit ovat elossa, joten se lienee pääasia.


Parvekkeen sisustaminen oli helppoa: Vanha divaani oli unohtunut meidän varastoon, kun vanhat sohvat hävitettiin. Koska se oli yhä ehjä ja puhdas, päätimme laittaa sen parvekkeelle, joten ostimme siihen jalat, ja peitimme sen vanhalla päiväpeitolla. Jalat maksoivat 6 x 4,50€, ja ruuvit jotain parin euron luokkaa. Tuo lipasto on toinen meidän vanhoista yöpöydistä. Lattialla oleva istuintyyny on itseasiassa vanha päiväpeitto, jonka ompelin "tyynyliinaksi", ja jonka sisällä on istuinpehmusteita.

Tässä kuvat lähtötilanteesta:





Ja tähän päädyttiin:

Aurinko, tuo bloggaajan paras ystävä ja pahin vihollinen.

Rahaa tähän meni yhteensä noin 45 euroa. Mitä mieltä olette uudistuksesta?

sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Avoin kirje läheiselle

Hei läheinen!

Käytän sanaa läheinen, koska mä pelkään, että suutut mulle, jos kirjoitan kuka olet. Sä suutut tosi helposti, ja se on ollut joskus todella ahdistavaa. Mä en varmasti olet ainut, joka näin ajattelee. Suutut varmaan tästäkin, mutta tämä on mun tapa purkaa mun tunteita.

Susta ei ole kuulunut pitkään aikaan. Viime soitosta on jo pari kuukautta. Viimeksi sä kerroit, ettet sä soita mulle, koska sulla ei ole mitään asiaa. Se on ihan ok. Mä oon kuullut, että läheiset soittelee toisilleen muutenkin, kuin jos on asiaa. Mä en taida sitten olla sulle läheinen. En mä oikeastaan enää odota sun soittoasi.

Siksi mä päädyinkin julkiseen kirjeeseen. Mä en usko, että sä luet tätä, koska sä et varmaan käy mun blogissa koskaan. Tai sitten sun käsketään lukea tämä, mikä on oikeastaan ihan hyvä. Kirjoittaminen on varmaan sun mielestä höpöhöpöpaskaa, niinkuin suurin osa mun muistakin tekemisistä. Ikävää, ettei mun valinnat ole koskaan miellyttäneet sua.

Mut arvaa mitä läheinen! Mä olen lopettanut juomisen lähes kokonaan. Muistatko, kun sanoit mulle joskus vuosia sitten, että musta tulee juoppo? Niin musta melkein tulikin muutama vuosi sitten, mutta mä selätin sen kaiken! Mä taisin tästä viime puhelussa sulle mainitakkin, muttet vastannut juuta etkä jaata. Eikö susta ole hienoa, että mä pääsin takaisin elämän syrjään kiinni?

Arvaa mitä muuta? Mä onnistuin mun tavoitteessa! Mä suoritin amiksen ekan vuoden hyvin arvosanoin, kaikista joko S tai 3. Opettajat sanoivat, että mä olen hyvä opiskelija ja juuri oikealla alalla. Mä tiedän sun mielipiteen, datanomi on sun mielestä paska ammatti ja mä jään työttömäksi. Ei hätää, mä aion jatkaa tästä vielä ammattikorkeaan, vaikka et uskoisikaan sitä. Mä en ehkä osaa iloita noista numeroista niin paljon kuin pitäisi. Muistan kun huusit mulle kerran huolimattomuusvirheistä, kun kokeessa komeili 10-. 

Mä käyn kesän kahdessa työssä. Mä haluaisin, että sä sanoisit kerrankin, että voi vitsi kun sä oot Netta ahkera! Mutta mä muistan sun sanat; kaupan alahan on paskaduunia huonolla palkalla. Ja kun ei ole edes täysiä tunteja. Mä itse olen nauttinut, kun on jäänyt vapaa-aikaa, ja oon jaksanut olla töissä tosi hyvin, kun kerkeää välissä levätäkkin. Mä tiedän, sä halusit että olisin päätynyt jonnekkin tehtaaseen. Tämä on mun valinta, ja pysyn siinä. Vastavaasti et sinäkään olisi onnellinen esimerkiksi juuri kaupan kassalla.

Meiän olkkari ja kämppä ylipäätänsä on tosi nätti nykyään. Sitähän sä et tosin tiedä, koska et käy meillä koskaan, ja kuten aiemmin mainitsin, tuskin luet koskaan mun blogia, jotta näkisit kuvat. Mä tiedän, että matka on olevinaan pitkä, ja ei sulla ole aikaa mulle. Mä leikisti ymmärrän tämänkin. Ja viime reissu meni vähän kurjasti, kun jouduttiin H:n kanssa ajamaan keskellä yötä takaisin kotiin. Mä olin todella surullinen, ja niin oli myös H mun puolesta.

Olit oikeassa, kun sanoit, että parikymppisenä mä olen yli satakiloinen. Mulla on myös tosi paksut reidet. Sä tiedät, mä inhoan liikuntaa. Asiat voisi olla toisin, jos mulla olisi ollut joku harrastus. Mutta nallekarkit ei mene koskaan tasan, niinhän sä olet sanonut. Mä olen kuitenkin yrittänyt liikkua ja laihtua kovasti, mutta se ei tule koskaan riittämään sulle.

Anteeksi, että mä olen aina ollut niin poikamainen. Muille läheisille mä olen kelvannut sellaisena kuin olen, sä olit ainoa joka mua pilkkasi. Nyttenkin mulla on kaapissa useampia miesten huppareita, koska ne sopii mulle paremmin kuin mekot. Ehkä asia olisi toisin, jos oisin joskus saanut valita itse vaatteeni yläasteella. Mua kiusattiin koulussa niiden takia.

H etsii kovasti töitä, muttei ole vielä löytänyt. Tärkeintä on yrittää ja miettiä eri vaihtoehtoja, vaikka sä olisit eri mieltä. H on tosi ihana, kun se lohduttaa mua jos mä olen surullinen. Jos mä teen jotain tyhmää, se lohduttaa ja yrittää ratkaista ongelmat mun kanssa. Me ollaan H:n kanssa tosi onnellisia yhdessä. Mä tiedän kyllä mitä sä oikeasti ajattelet H:n ylipainosta. Kiva kuitenkin, että tykkäät hänestä muuten.

Mä en tiedä, miksi mä edes yritän vedota tunteisiin tällä kirjeellä. Sulla kun niitä ei tunnu ollut olevan vuosikausiin. Läheinen, sä satutat ihmisiä sun ympärillä! Miksi sä teet näin meille? Mä en ole ainoa johon sattuu. Meidänhän pitäisi olla sulle niitä tärkeimpiä ihmisiä! Kaiken lisäksi me ei olla valittu omia läheisiämme.

Jos sun on paha olla, älä pura sitä meihin. Ammattiapua on saatavilla. Mä tiedän, sun mielestä vain pipipäät käy terapiassa. Mä käyn yhä tänäkin päivänä, ja voin paljon paremmin kun joku kuuntelee mun huolia. Sinäkään kun et ole koskaan kuunnellut mua.

Kyllä mä muistan paljon hyvääkin, ei hätää. Mä olen vaan öisin surullinen, ja tulee helposti ajateltua niitä huonompia juttuja. Ja tarkoitus olikin purkaa se kaikki paska tähän, eikä läheisiin. Toivottavasti mä sain sut ajattelemaan. Mua ainakin itkettää.

Riippusilta jossain päin Kokemäkeä

lauantai 26. toukokuuta 2018

Minäkö ympäristöaktivisti?

Muistatte varmaan taannoisen linnunpesäcasen, josta paisui astetta suurempi juttu. Pienestä mokasta huolimatta sain todella hyvää palautetta monilta ihmisiltä. Eräältä lähipiirin ihmiseltä tullut kommentti jäi kuitenkin mietityttämään. Kommentti ei ollut mitenkään ilkeä, mutta selkeästi jotain on käsitetty väärin. En muista kommenttia ihan sanatarkasti, mutta sisältö meni jotakuinkin näin:

"Kun sä olet ennen ollut sellainen rämäpää, niin me ihmeteltiin, kun susta on yhtäkkiä tullut tuollainen ympäristöaktivisti."



Hetkonen... enhän mä mikään ympäristöaktivisti ole? Se, että mun mielestä roskaaminen on väärin, ei mun mielestä ole mitään aktivismia, vaan ihan normaali asia. Enemmän ihmettelen ihmisiä, jotka ajattelee, että roskaaminen on ok. Muutaman sattuman kautta päädyin radioon keskustelemaan tärkeästä asiasta, siinä se.

Meillä kierrätetään osa jätteistä. Sekin on mun mielestä ihan täysin normaalia. Kierrättäisin mielelläni vielä enemmänkin, mutta se vaatisi isommat jäteastiat kotiin sekä aikaa ja hieman perehtymistä asiaan. Nykyään myös maksan mielelläni hieman enemmän kotimaisesta tuotteesta kuin vastaavasta ulkomaisesta, ja meillä ei kotona syödä esimerkiksi muita kuin kotimaisia kurkkuja, tomaatteja ja salaattia. Monissa muissakin tuotteissa kiinnitän huomiota kotimaisuuteen, edellä vain esimerkki.

Myös kodin hankintojen ja vaatteiden kanssa olen suhteellisen tarkka. Tää johtuu osakseen myös siitä, että kodin hankintoihin käytettävä raha on yleensä melko vähäistä, mutta myös siitä, että mä tykkään käydä kirpputoreilla. Kuten joskus viime vuonna esittelinkin, olen tehnyt monia hyviä löytöjä kirppareilta murto-osalla uuden tuotteen hinnasta. Miksi ihmeessä maksaisin uudesta tuotteesta useita kymppejä, kun voin saada uudenveroisen alle vitosella? Ja ostan mä edelleen silti vaatteita myös ketjuliikkeistä kuten H&M, jos en kirpparilta satu löytämään etsimääni. Kun tavarat/vaatteet poistuvat syystä tai toisesta käytöstä, niin ehjät annan/myyn pois. En voi ymmärtää, miksi ehjiä vaatteita ja tavaroita heitetään roskiin. Pyrin aina ostamaan kestävää ja kuluttamaan loppuun asti.


Tekevätkö nämä asiat minusta ympäristöaktivistin? Mielestäni ei todellakaan. On kuitenkin erittäin hyvä, että olen kiinnittänyt huomiota omiin kulutustottumuksiin sekä kierrätykseen. Pienetkin muutokset ovat aina askel parempaan päin.

Millaisia kulutus- ja kierrätystottumuksia teillä on?

perjantai 18. toukokuuta 2018

Läskin itsetuntoulinat

Jokaisella on joskus itsetuntopaineita kropan koosta riippumatta, toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Varsinkin alkava kesä, helteet ja kevyempi pukeutuminen on aiheuttanut mulle murheita enemmän kuin tarpeeksi. Mullahan on ylipainoa, useampi kymmentä kiloa.

Oikeastaan ongelma ei ole siinä, etteikö olisi saatavilla kivoja vaatteita. Mä todennäköisesti löytäisin siedettäviä vaatteita, mutta esteenä on raha. Sitä kun ei opiskelijan ja työttömän taloudessa ole tarpeeksi. Toki joo, mähän aloitin kesätöissä parisen viikkoa sitten, mutta palkka tulee vasta ensi kuussa, ja siitä menee iso osa ihan perusmenoihin. Niinpä pitää vaan sinnitellä sillä, mitä vaatekaapissa on. Mulla on ehkä kolme kesäasua, jotka eivät aiheuta mussa itseinhoa ja itkuparkuraivareita, kun menen peilin eteen. Näitä yritän pestä mahdollisimman tiheästi, muttei aina ehdi eikä kehtaa olla samoissa vaatteissa, ja silloin vedän suosiolla päälleni pitkähihaista, vaikka olisi helle. Tässä ehkä syy, miksi pidän keväästä ja syksystä eniten; saan verhottua itseni vaatteiden alle piiloon, ja mulla on kivoja farkkuja, huppareita ja puseroita.

Tässä vaiheessa mieleen juolahtaa varmaan kommentti: "Mikset laihduta?". Toki mä olen yrittänyt; liikkunut, lisännyt vedenjuontia, syönyt tervellisesti, vähentänyt herkkuja, ollut jopa kokonaan syömättä. "Se on helppoa, syöt vaan vähemmän kuin kulutat." Olisikin niin yksinkertaista. Toivoin, että CPAP-laite toisi helpotusta; heikkolaatuinen tai liian vähäinen unihan lihottaa. Kysyin laihdutusjutuista joskus kauan sitten jopa eräässä FB-ryhmässä, kerroin itseinhosta ja kun ei vaan paino tipu. Sain vastauksen, että ilmeisesti en sitten inhoa itseäni tarpeeksi. Se ei siis riitä, että itken peilin edessä usein, tai pyydän H:ta ottamaan minusta kuvia blogiin, mutta poistan ne kaikki kertarysäyksellä, koska näen kuvissa ruman syöttösian.



Mä pitkään tykkäsin omasta ulkonäöstä ylipainosta huolimatta, juurikin viime syksystä tähän hetkeen. Toki aluksi oli kivaa, kun sai kaivaa taas kaapin pohjalta kesävaatteet esille, nyt ne lähinnä ahdistavat. Myöskään kaverin heittämä kommentti "sä näytät ihan mun mutsilta" tuntui suoraan sanottuna ihan vitun paskalta, vaikka heitinkin vitsiä aiheesta heti tuon kommentin jälkeen. Muutenkin heitän ylipainostani todella paljon vitsiä. Siitä on tullut jo suojautumiskeino. Jos mä osaan nauraa itselleni, niin ehkä ne ei pilkkaa mua, vaan me nauretaan porukalla. Heitän usein vitsillä olevani norsu tai hylje. Hylkeethän on söpöjä vaikka ovat pyöreitä; olenhan minäkin söpö? Sen sijaan H:n kanssa vitsin heittäminen ei tunnu niin pahalta: olemme molemmat ylipainoisia, ja tiedämme, mitkä asiat ei loukkaa toista.

Huomaan usein olevani kateellinen sille, että H:lla on tosi paljon tukijoita taustalla. Samaan aikaan olen todella ylpeä hänen yli 50 kilon pudotuksesta, mutta samaan aikaan surullinen, etten mä siinä ajassa saanut kuin painoni nousemaan. H on saanut esimerkiksi rahapalkkioita tietyn rajapyykin ylityksestä. Tottakai olen onnellinen toisen puolesta, ja jatkan tukemista, vaikka välillä kaipaisi itsekkin tukea oman projektin kanssa. "Eikös sun läheiset tue sua sitten?". Varmaan joo, ehkä ei.  Haluaisin ehkä jotain muutakin kommentteja kuin "hyvä" tai "tuossa on hirveästi kaloreita!", enkä nyt todellakaan tarkoita että olisin rahaa vailla. Tahtoisin, että joku ottaisi kädestä kiinni, sanoisi "ei hätää, tehdään tämä yhdessä, minä autan". Ja olenhan mä saanut vuosia sitten yhden kommentin läheiseltä: "Sä olet kaksikymppisenä yli satakiloinen.". Hän oli oikeassa, ja samalla jätti ikuiset arvet teini-ikäiseen minuun. Myöskin "kai sulla on noin paksut reidet kun syöt niin paljon leipää" on jäänyt mieleen, olisinkohan ollut tuon kuullessani 13- tai 14-vuotias. Tuon ikäisen ei todellakaan kuuluisi kuulla tuollaisia kommentteja yhtään keltään.

Kuvat, jotka olivat jo roskakorissa, mutta palautin ne vielä tätä postausta varten.

Olisiko kaikki toisin, jos mulla olisi lapsena ja teininä ollut joku liikuntaharrastus? Mahdollisesti joo, ehkä ei. Tosin mä teininä tykkäsin pyöräillä paljon, joskus jopa 20 kilometriä päivässä. Oisin halunnut kokeilla erilaisia harrastuksia, mutta no, nallekarkit ei mene aina tasan. Onko tämä se syy miksi inhoan liikuntaa nykyään? Ehkä. Ja miksi ihmeessä teini-ikäiselle minulle ei kukaan kertonut, että laihduttaminen ja syömättömyys ei auta mitään? Jossittelu ei kuitenkaan auta.

Siitäkin huolimatta se syyllinen on siellä peilissä, kun kampean päälleni liian pientä t-paitaa kyynel silmässä, ja yritän tunkea masumakkaroita farkun vyötärön sisään. Epäonniset sattumat, nautinnon hakeminen ruuasta, pelko ja inho liikuntaa kohtaan sekä joskus vuosia sitten hyvinkin alkoholipitoinen ruokavalio ovat tehneet tehtävänsä. Siltikin jaksan uskoa, että joku kaunis päivä mä vielä olen normaalipainoinen, ja pääsen näyttämään kaikille. "Mä tein sen."  

Painiiko joku muu teistä samojen ongelmien kanssa? 

torstai 17. toukokuuta 2018

Ulkoasun muuttamisen tuska

Jokainen tietää sen tunteen: blogin ulkoasu on jo pidempään kaivannut uudistusta, mutta kun tietää, mikä rumba se on, asiaa haluaa vaan pitkittää. Jossain vaiheessa asialle on kuitenkin yleensä pakko tehdä jotain, ja niinpä minäkin ryhdyin tuumasta toimeen!

Olen sinänsä "laiska" ulkoasun muuttaja, että muokkaan yleensä "vain" taustakuvan, bannerin, värimaailman, fontit sekä esittelyn. En siis koske asetteluun ollenkaan, koska miksi korjata sellaista mikä toimii. Lisäksi aiemmin mainitussa listassa on puuhaa useammaksi tunniksi.

Vaikein osuus on värimaailman päättäminen. Pyörittelin varmaan 20 eri vaihtoehtoa läpi Patterncoolerissa ennenkuin päädyin tähän. Suurin osa näytti jotenkin levottomilta oksennuksilta, ja loppuvaiheessa olin jo lähes itkun partaalla ja tuskanhiestä märkä, kun ei mikään tuntunut näyttävän kivalta. Olen epävarma tästä nykyisestäkin, ja otan enemmän kuin mielelläni palautetta taustasta sekä koko blogin ulkoasusta.

Muu ulkoasu olikin jo helpompi, kun värimaailma oli päätetty. Halusin rauhallisen ja yksinkertaisen bannerin, ja mielestäni onnistuin hyvin. Tekstien väri oli helppo muuttaa copypastaamalla värin HTML-koodia.

Ongelmia tuli vastaan, kun huomasin, että blogissani ei ole alhaalla sitä copyrightjuttua. Samoin ruma ja turha "Tilaa blogitekstit (Atom)" -teksti roikkui edelleen mukana. Varmaan tunnin ähräämisen jälkeen sain blogin alaosankin siedettävän näköiseksi. Sain päivitettyä esittelynkin siinä sivussa. Pistetään vielä vertailukuvat:





Eniten mietityttää tuo taustakuva ja pidin entisestä fontista ehkä hieman enemmän. Ähh...

Mitä mieltä olette uudesta ulkoasusta? Kaipaatteko jotain vanhasta ulkoasusta? 

Kotini on linnani, osa 6: Makuuhuoneen muutokset

Sarjan edellisessä osassa esittelin muuttunutta olohuonetta, ja myös makuuhuone on kokenut muutoksia, muttei tosin niin rankalla kädellä kuin olkkari. Makkarin muutokset tapahtuivat jo heti alkuperäisen postauksen jälkeen, ja senkin jälkeen olemme kääntäneet sänkyä ja lisänneet pieniä juttuja.


Eli me saatiin viime vuoden alussa sukulaisilta sänky patjoineen. Se tunne, kun ei enää tarvitse sulloutua kapeaan sänkyyn! Rakastan tuota sängynpäätyä; iltaisin on näppärää, kun ei tarvitse nousta sängystä ylös sammuttaakseen valot, koska noiden hyllyjen alareunoissa on lamput. Saan myös nätisti kaikkea tarvittavaa tuohon hyllyille, kuten huulirasvan, kosteusvoiteen, nenäsuihkeen, puhelimen sekä tottakai CPAP-laitteen. Sänky on myös kokonaisuudessaan kivan erilainen, enkä ole kenelläkään nähnyt samanlaista.

Tv-tasoonkin on tullut pieniä muutoksia. CPAP-laitteen laukku ja Playstation 2 ovat löytäneet paikkansa, ja nurkkaan on ilmestynyt terraario. Mitäs ihmettä?


Terraariossa asustaa akaattikotilot nimeltään Poju ja Tyty. Sinänsä ristiriitaista antaa sukupuoleen viittaavat nimet olennoille, jotka ovat kaksiavuisia. Mielikuvitus loppui kesken, ja nuo nimet tulivat ns. vahingossa käyttöön. Nämä kotilot, tuttavallisemmin toukat, tulivat meille viime kesänä. Ne päätyivät meille ikäänkuin vahingossa; ensin tuo isompi ruskea eli Poju, ja seuraavana päivänä tuo vaaleampi eli Tyty. Poju näytti silloin vielä kovin yksinäiseltä (oli puolikkaan sytkärin kokoinen), ja haettiin kaverilta sitten toinen kaveriksi. Terraarion takaseinässä on DC-fixiä, jonka H on laittanut. Terraarion toiselta puolelta löytyy kaikille tuttu "the chair", eli johon dumpataan yleensä kerran käytetyt vaatteet.

Makkari on kokonaisuudessaan mukava. Toki tuo sängyn ja seinän väli, josta pujahdan omalle puolelleni, voisi olla isompi. Tykkään silti enemmän pienestä makuuhuoneesta kuin isosta. Olemme lopettaneet muuten päiväpeiton käytön lähes kokonaan, jos joku ihmettelee. Käytimme päiväpeittoa ehkä kaksi kertaa vuodessa, joten päätin jättää sen pois näistä kuvistakin.

Mitä mieltä olette aavistuksen uudistuneesta makkarista? Tykkäsittekö enemmän vanhasta vai uudesta sängystä?