perjantai 18. toukokuuta 2018

Läskin itsetuntoulinat

Jokaisella on joskus itsetuntopaineita kropan koosta riippumatta, toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Varsinkin alkava kesä, helteet ja kevyempi pukeutuminen on aiheuttanut mulle murheita enemmän kuin tarpeeksi. Mullahan on ylipainoa, useampi kymmentä kiloa.

Oikeastaan ongelma ei ole siinä, etteikö olisi saatavilla kivoja vaatteita. Mä todennäköisesti löytäisin siedettäviä vaatteita, mutta esteenä on raha. Sitä kun ei opiskelijan ja työttömän taloudessa ole tarpeeksi. Toki joo, mähän aloitin kesätöissä parisen viikkoa sitten, mutta palkka tulee vasta ensi kuussa, ja siitä menee iso osa ihan perusmenoihin. Niinpä pitää vaan sinnitellä sillä, mitä vaatekaapissa on. Mulla on ehkä kolme kesäasua, jotka eivät aiheuta mussa itseinhoa ja itkuparkuraivareita, kun menen peilin eteen. Näitä yritän pestä mahdollisimman tiheästi, muttei aina ehdi eikä kehtaa olla samoissa vaatteissa, ja silloin vedän suosiolla päälleni pitkähihaista, vaikka olisi helle. Tässä ehkä syy, miksi pidän keväästä ja syksystä eniten; saan verhottua itseni vaatteiden alle piiloon, ja mulla on kivoja farkkuja, huppareita ja puseroita.

Tässä vaiheessa mieleen juolahtaa varmaan kommentti: "Mikset laihduta?". Toki mä olen yrittänyt; liikkunut, lisännyt vedenjuontia, syönyt tervellisesti, vähentänyt herkkuja, ollut jopa kokonaan syömättä. "Se on helppoa, syöt vaan vähemmän kuin kulutat." Olisikin niin yksinkertaista. Toivoin, että CPAP-laite toisi helpotusta; heikkolaatuinen tai liian vähäinen unihan lihottaa. Kysyin laihdutusjutuista joskus kauan sitten jopa eräässä FB-ryhmässä, kerroin itseinhosta ja kun ei vaan paino tipu. Sain vastauksen, että ilmeisesti en sitten inhoa itseäni tarpeeksi. Se ei siis riitä, että itken peilin edessä usein, tai pyydän H:ta ottamaan minusta kuvia blogiin, mutta poistan ne kaikki kertarysäyksellä, koska näen kuvissa ruman syöttösian.



Mä pitkään tykkäsin omasta ulkonäöstä ylipainosta huolimatta, juurikin viime syksystä tähän hetkeen. Toki aluksi oli kivaa, kun sai kaivaa taas kaapin pohjalta kesävaatteet esille, nyt ne lähinnä ahdistavat. Myöskään kaverin heittämä kommentti "sä näytät ihan mun mutsilta" tuntui suoraan sanottuna ihan vitun paskalta, vaikka heitinkin vitsiä aiheesta heti tuon kommentin jälkeen. Muutenkin heitän ylipainostani todella paljon vitsiä. Siitä on tullut jo suojautumiskeino. Jos mä osaan nauraa itselleni, niin ehkä ne ei pilkkaa mua, vaan me nauretaan porukalla. Heitän usein vitsillä olevani norsu tai hylje. Hylkeethän on söpöjä vaikka ovat pyöreitä; olenhan minäkin söpö? Sen sijaan H:n kanssa vitsin heittäminen ei tunnu niin pahalta: olemme molemmat ylipainoisia, ja tiedämme, mitkä asiat ei loukkaa toista.

Huomaan usein olevani kateellinen sille, että H:lla on tosi paljon tukijoita taustalla. Samaan aikaan olen todella ylpeä hänen yli 50 kilon pudotuksesta, mutta samaan aikaan surullinen, etten mä siinä ajassa saanut kuin painoni nousemaan. H on saanut esimerkiksi rahapalkkioita tietyn rajapyykin ylityksestä. Tottakai olen onnellinen toisen puolesta, ja jatkan tukemista, vaikka välillä kaipaisi itsekkin tukea oman projektin kanssa. "Eikös sun läheiset tue sua sitten?". Varmaan joo, ehkä ei.  Haluaisin ehkä jotain muutakin kommentteja kuin "hyvä" tai "tuossa on hirveästi kaloreita!", enkä nyt todellakaan tarkoita että olisin rahaa vailla. Tahtoisin, että joku ottaisi kädestä kiinni, sanoisi "ei hätää, tehdään tämä yhdessä, minä autan". Ja olenhan mä saanut vuosia sitten yhden kommentin läheiseltä: "Sä olet kaksikymppisenä yli satakiloinen.". Hän oli oikeassa, ja samalla jätti ikuiset arvet teini-ikäiseen minuun. Myöskin "kai sulla on noin paksut reidet kun syöt niin paljon leipää" on jäänyt mieleen, olisinkohan ollut tuon kuullessani 13- tai 14-vuotias. Tuon ikäisen ei todellakaan kuuluisi kuulla tuollaisia kommentteja yhtään keltään.

Kuvat, jotka olivat jo roskakorissa, mutta palautin ne vielä tätä postausta varten.

Olisiko kaikki toisin, jos mulla olisi lapsena ja teininä ollut joku liikuntaharrastus? Mahdollisesti joo, ehkä ei. Tosin mä teininä tykkäsin pyöräillä paljon, joskus jopa 20 kilometriä päivässä. Oisin halunnut kokeilla erilaisia harrastuksia, mutta no, nallekarkit ei mene aina tasan. Onko tämä se syy miksi inhoan liikuntaa nykyään? Ehkä. Ja miksi ihmeessä teini-ikäiselle minulle ei kukaan kertonut, että laihduttaminen ja syömättömyys ei auta mitään? Jossittelu ei kuitenkaan auta.

Siitäkin huolimatta se syyllinen on siellä peilissä, kun kampean päälleni liian pientä t-paitaa kyynel silmässä, ja yritän tunkea masumakkaroita farkun vyötärön sisään. Epäonniset sattumat, nautinnon hakeminen ruuasta, pelko ja inho liikuntaa kohtaan sekä joskus vuosia sitten hyvinkin alkoholipitoinen ruokavalio ovat tehneet tehtävänsä. Siltikin jaksan uskoa, että joku kaunis päivä mä vielä olen normaalipainoinen, ja pääsen näyttämään kaikille. "Mä tein sen."  

Painiiko joku muu teistä samojen ongelmien kanssa? 

10 kommenttia:

  1. Tsemppiä <3 Vaikka asiat tuntuvat vaikeilta, muista kuitenkin aina, että sinä olet arvokas juuri sellaisena kuin olet. En ole aiemmin lukenut blogia, enkä tunne sinua, mutta minulle rivien välistä esittäytyy ihminen, jolla on lämmin sydän ja asioita, jotka menevät eteenpäin. Kenenkään ei pitäisi koskaan joutua kuulemaan negatiivisia kommentteja ulkonäöstään. Jos vain voit, sano tiukasti, jos joku vielä sanoo sellaista. Toisen haukkuminen on ihan oikeaa väkivaltaa, ja sellaisten ihmisten seuraa kannattaa tosiaan välttää, jos vain pystyy. Itse olen kokenut, kuinka nimenomaan negatiivinen kommentointi tuhoaa painonhallintamotivaation kaikkein tehokkaimmin. Voimia <3

    VastaaPoista
  2. Voi mahtavuus.... Oot upea! Itse painin aikoinaan saman asian kanssa ja samaa oli, että kun mies otti asukuvat, niin parku tuli. Nyt olen tosi siinä tilanteessa että kutakuinkin kilot pous ja lihasta tilalla, jouduin tekemään sen yksin. Mutta... Vaikkakin olo on kevyempi niin silti se sama mörkö on välillä takaraivossa .. Ja nyt, kun ajattelen että katsoin vanhoja kuvia n sama nainen pohjimmiltaan.. Eli pliis, vaikka olo on kurja niin toivottavasti huomaat joku hetki että olet upea! Ja sitten jos siltä tuntuu, niin jotain järjellistä painonpudotusta itsesi takia ei muiden. �� Ihanaa kesää ja toivottavasti mieli piristyy mukana tähän kesään! Terkuin, Maarit.
    www.menaiset.fi/blogit/ihana-keski-ika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 On niitä ilonkin hetkiä, kun tuntee olevansa kaunis ja siedettävä, mutta harvenemassa määrin mitä lähempänä kesää ollaan.

      Poista
  3. Älä inhoa itseäsi! Uskon, että olet joutunut kokemaan paljon eikä ylipainon kanssa kamppailu ole helppoa. Mie olin lievästi ylipainoinen viime kesänä ja lähdin FitFarmin Bikini Challengeen mukaan. Ja ei, se ei ole kuuri tai ihmedietti, vaan elämäntapavalmennus. Se on täynnä tsemppareita ja Facebook-ryhmän tuki ja tsemppi on sanoinkuvaamatonta! 10 viikossa 5 kiloa eli maltillinen tahti ja tavat jäi osaksi elämää - nyt voin herkutella välillä ja muuten noudattaa terveellisiä elämäntapoja eikä paino ole päässyt nousemaan :) Eli mitä yritän sanoa, jostain valmennuksesta voisi löytyä se tukiverkko, jota et ole läheisiltäsi saanut! Tsemppiä <3

    Terkuin,
    Emma
    www.haaveitajahauiskaantoja.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Valitettavasti nuo valmennukset maksavat, ja vaikka painoasia onkin tärkeä, niin valitettavasti sen ohi menee vielä monta paljon tärkeämpää asiaa kun rahasta puhutaan :(

      Poista
  4. Ihan ekaksi, sä olet mun mielestä tosi ihana! <3

    Toiseksi, mä niin tiedän, miltä susta tuntuu. Mäkin aloitin kuusi vuotta sitten laihdutuksen itseinhon kourissa, ja laihduin raivolla yli 20 kiloa. Paino pysyi poissa muutaman vuoden, kun näännytin itseäni, mutta inhosin yhä ihan älyttömästi mun kehoa, ja näin peilistä tonnimursun. Kun totesin, ettei näännytys ole tervettä, palasin normaaleihin kotiruokiin, ja se lähtenyt paino tuli nopeasti takaisin. Nyt, painavampana kuin ikinä, oon löytänyt itsearvostuksen selfcaren, mielekkään liikuntaharrastuksen ja bodypositive-aatteen kautta.

    Eli kannattaa oikeasti yrittää löytää keino itsensä arvostamiseen ennen laihdutusta, koska se laihdutus ei korjaa huonoa itsetuntoa. Ja kannattaa muistaa, että jokaisella ihmisellä on biologinen paino, johon keho yrittää automaattisesti hakeutua, ja siinä painossa keho toimii kaikkein parhaiten. Ja koska se on niin yksilöllinen, se on joillakin matalammalla, ja joillakin korkeammalla. Mulla se on tosi paljon normaalia korkeammalla, ja se on ihan ookoo :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 haluan siltikin laihduttaa jonkin verran, huomaan että esimerkiksi selkä ja polvet ovat välillä tosi kovilla. Mutta ehkä pientä remonttia voisi tehdä myös ajatusmaailman kanssa.

      Poista
    2. Ehdottomasti kannattaa koittaa remontoida pääkoppa kuntoon, se todennäköisesti johtaa nopeammin onnellisuuteen kuin laihdutusurakka! :) Mullakin on tosi pahoja polvivaivoja (käyn juuri nyt intenssiivikurssilla fyssarilla, että polvi ei muljahtelisi paria kertaa kuussa sijoiltaan), mutta fysioterapeutinkin mielestä mun painoni ei juurikaan vaikuta mun polven kuntoon, vaan se, että olen kymmenen vuotta varonut jalan käyttöä ja se on heikentänyt reisilihaksen päätä. Ja mä olen soimannut itseäni vuosikaudet siitä, että miksi piti lihota, kun ei jalatkaan pysy enää alla, vaikka ongelma ei ollutkaan mun painoni, vaan tää mun "puujalkani".

      Selkä- ja polvivaivoja varten mä ehdottaisin joogan testausta. Sähän majailet täällä Porin suunnalla, etkö vain? Porin Hyvinvointicenterillä on aivan upea joogaohjaaja Sari Mattila, joka on auttanut mua paljon selkäni ja polveni kanssa. Sari tekee töitä esimerkiksi reumapotilaiden kanssa, ja on tottunut työskentelemään joogaryhmässään "liikerajotteisten" parissa, ja siksi mä käyn vallan ainoastaan hänen tunneillaan. Sari myös huomioi osallistujien eritasoisuuden (esim mun, kun kunto ei ole ihan priimaa), ja antaa vaihtoehtoisia, kevyempiä harjoite-ehdotuksia kesken tunnin :)

      Poista
    3. Kiitos vinkistä! Tällä hetkellä rahat on kuitenkin kortilla kun H on työtön. Toisena tulee se, että mä en uskalla yksin lähteä tuollaisiin, eikä mulla ole juurikaan kavereita täällä Porin suunnilla...

      Tosin mä olen huomannut, että työ on parantanut mun vaivoja kun lihaksia käyttänyt paljon monipuolisemmin. Liikkuvuus parantunut muutamassa viikossa uskomattoman paljon :)

      Poista

Kaikki kommentit ovat tervetulleita, niin risut kuin ruusutkin. Muistathan kuitenkin ilmaista mielipiteesi asiallisesti :)