perjantai 20. huhtikuuta 2018

Jutellaankos hetki ylipainosta?

Pitkästä aikaa täällä taas!

Kävimme tuossa eilen illalla H:n kanssa kaupassa, kun tulimme anoppilasta. Päivä oli ollut lämmin, joten mulla oli huppari ja H:lla t-paita. Kun pääsimme kaupan, tässä tapauksessa Prisman pihaan, niin saimme taas katseita. Mua oikein inhotti, kun ihmisten jäivät tuijottamaan mua ja H:ta. Ei ollut kaukana, etten mennyt kysymään, että mikäs noin mietityttää.

Ja syy on se, että H on todella ylipainoinen. Painoa on siis useampi kymmentä kiloa liikaa. Niinpä ihmiset kokevat oikeudekseen tuijottaa H:ta kuin halpaa makkaraa, ja minua säälivästi. Tosin, itse olen onnellinen ja täysin sujut valintani kanssa, ja säälin näitä tuijottajia enemmän kuin he minua.

He näkevät vain "tankin" tai "sotanorsun". Kerran eräässä baarissa menivät niin pitkälle, että kovaan ääneen keskustelivat H:sta, kuinka isokokoinen hän on ja kuinka paljon pitää syödä, että pääsee tuon kokoiseksi. Silloin meni kuppi nurin, ja kävin sanomassa, että voi tulla suoraan keskustelemaan asiasta. H tietää kyllä olevansa ylipainoinen, ja tietää syyt ylipainoonsa itse. Hän tietää ylipainon vaarat, ja työskentelee saadakseen ylipainon pois.

Siinä missä muut näkevät vain läskin, minä näen sen miehen sen kaiken takaa. Sen miehen, joka pahimmillaan painoi n.250 kiloa, ja siitä huolimatta on opiskellut itselleen kaksi ammattia ja käynyt aina töissä. Sen miehen, joka ei polta tupakkaa, ei ole koskaan kokeillut huumeita, ja joka juo alkoholia harvoin ja kohtuudella. Sen miehen, joka on pudottanut lähes 70 kiloa noin puolentoista vuoden aikana. Sen miehen, joka on uskomattoman hyväkäytöksinen ja kiltti, muttei kuitenkaan nössö. Sen miehen, jota mä rakastan ihan valtavasti, ja kenen kanssa haluan yhteisen tulevaisuuden.

"Ettehän te voi tehdä mitään kun toinen vaan syö eikä jaksa liikkua." Väärin. Suhteemme alkuaikoina H jaksoi paremmin lenkillä kuin minä. Me käydään nykyäänkin yhdessä lenkeillä, messuilla ja ties missä. Käymme joskus jopa syömässä pikaruokaa, vaikka silloinkin tunnen ihmisten katseet takaraivossani. Meillä on täysin normaali parisuhde, ja teemme samoja asioita kuin muutkin pariskunnat (jopa harrastamme seksiä, APUA). H pukeutuu kivoihin vaatteisiin, ja pitää huolta hygieniastaan.
Entäs ne H:n lihomisen syyt? Syynä oli yksinäisyys. Sipsipussi ja limupullo toivat lohtua. Samalla tavalla, kuin mulle toi lohtua aikoinaan alkoholi. Ja oikeastaan mä ymmärrän H:ta aika hyvin; miten ihmeessä voi tutustua uusiin ihmisiin, jos tuomitaan jo pelkän ulkonäön perusteella? Sen jälkeen kun löysimme toisemme, mä olen käytännössä lopettanut alkoholin juomisen, ja H on laihtunut hurjasti. Täytyy myöntää, olin alussa kyllä epäluuloinen, niinkuin myös H, mutta tässä sitä ollaan nyt lähes 2 vuotta myöhemmin.

Joten miettikää oikeasti omaa käytöstänne, hyvät ihmiset. Siellä ylipainon takana on kuitenkin aina ihminen ja tarina. Mulkoilu ja ilkeily ei helpota prosessia, vaan saa ihmisen sulkeutumaan yhä useammin kotiinsa herkkujen keskelle. Tämä postaus on julkaistu H:n luvalla, ja hän on tarkastanut sen sisällön ennen julkaisua.

EDIT: Postauksen kuvat poistettu, linkit rikki :( 

2 kommenttia:

  1. Tärkeä näkökulma sulla tässä, puhut miehestäsi todella kauniisti!

    http://www.lily.fi/blogit/janita-johanna

    VastaaPoista

Kaikki kommentit ovat tervetulleita, niin risut kuin ruusutkin. Muistathan kuitenkin ilmaista mielipiteesi asiallisesti :)